torstai 17. toukokuuta 2018

101. Kari Kuusiniemi on KHO:n uusi presidentti




1. Valtioneuvosto esitti tänään tasavallan presidentille, että korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) presidentiksi nimitetään oikeustieteen tohtori, korkeimman hallinto-oikeuden oikeusneuvos Kari Kuusiniemi syyskuun alusta. Tasavallan presidentti päättää nimityksestä huomenna perjantaina 18. toukokuuta.


2. Kari Kuusiniemi, joka on synynyt 11.6.1960, on toiminut korkeimman hallinto-oikeuden tuomarina vuodesta 1999, aluksi ylimääräisenä ja ma. hallintoneuvoksena ja vuodesta 2003 hallintoneuvoksen vakinaisessa virassa. Tällä hetkellä hän on myös jaoston puheenjohtaja ja presidentin sijainen. 

3. Kuusiniemi on aiemmin toiminut mm. ympäristöoikeuden professorina Turun yliopistossa (1996-2002) ja Teknillisessä korkeakoulussa sekä vierailevana professorina University of Louisvillessä Kentuckyssä Yhdysvalloissa. Hän väitteli oikeustieteen tohtoriksi Helsingin yliopistossa 1992 väitöskirjallaan "Ympäristönsuojelu ja immissioajattelu".


4. Kuusiniemi on Helsingin yliopiston ja Itä-Suomen yliopiston ympäristöoikeuden dosentti sekä Teknillisen korkeakoulun talousoikeuden, erityisesti ympäristöoikeuden dosentti. Hän on ollut mukana useissa ympäristöalan lainsäädäntöhankkeiden työryhmissä sekä toiminut useissa kansainvälisissä asiantuntija- ja luottamustehtävissä.


5. Tasavallan presidentti nimittää KHO:n presidentin ilman tuomarinvalintalautakunnan esitystä; sama koskee (valitettavasti) myös KKO:n ja KHO:n jäseniä. Vakiintuneen käytännön mukaisesti oikeusministeri käy nimitysasiasta etukäteen keskusteluja sekä korkeimman hallinto-oikeuden että tasavallan presidentin kanssa. Näiden keskustelujen pohjalta oikeusministeriö valmistelee valtioneuvoston ratkaisuehdotuksen tasavallan presidentille esiteltäväksi. KHO:n nykyinen presidentti Pekka Vihervuori jää eläkkeelle syyskuun alussa. 

6. Edellä oleva esitys perustuu eräin lisäyksin valtioneuvoston antamaan tiedotteeseen. Lisäksi voidaan mainita, että KHO:n presidentin virkaan oli ainoastaan kaksi hakijaa, joista toinen oli OTT, KHO:n oikeusneuvos Niilo Jääskinen (59). Jääskisen ura on ollut Kuusiniemeen verrattuna sikäli monipuoliempi, että hän on toiminut myös oikeusministeriön lainsäädäntöneuvoksena ja eduskunnan suuren valiokunnan sihteerinä. KHO:n hallintoneuvokseksi Jääskinen nimitettiin vuonna 2003 eli samana vuonna kuin Kuusiniemikin. Jääskinen on toiminut kuusi vuotta (2009-2015) EU:n tuomioistuimen  julkisasiamiehenä, mitä voidaan pitää sangen painavana meriittinä.

7. Vaikea sanoa, mikä tässä varsin tasaväkisessä viranhaussa kallisti lopulta vaa´an Kari Kuusiniemen eduksi. Arvelisin, että tämä on johtunut lähinnä siitä, että Kari Kuusiniemi on kirjoittanut yhdessä Pekka Vihervuoren kanssa kolme kirjaa ja että myös Vihervuori on toiminut ennen KHO:n jäseneksi tuloaan professorina sekä Teknillisessä korkeakoulussa että Turun yliopistossa, siis samoissa opinahjoissa kuin Kuusiniemi hieman myöhemmin. Kummankin leipälaji on sama eli ympäristöoikeus. Niilo Jääskinen puolestaan on väitellyt tohtoriksi EU-oikeuden alalta.

8. Parhaillaan on haettavana sekä EU-tuomioistuimen tuomarin virka, jota Suomesta on tähän saakka hoitanut Allan Rosas, että EU:n yleisen tuomioistuimen tuomarin virka. Niilo Jääskisellä lienee mahdollisuuksia tulla valituksi jompaan kumpaan virkaan. KKO:sta EU-tuomioistuimen tuomarin virkaa tavoitellee oikeusneuvos Tuula Pynnä ja KHO:sta myös oikeusneuvos Alice Guimares-Purokoski.

9. Kuriositeettinä mainittakoon, että KHO:n uusi presidentti Kari Kuusiniemi harrastaa pöytätennistä eli pingistä.

10. Media ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta siihen, kuka nimitetään KHO:n uudeksi presidentiksi. Vastaava evvk-ilmiö oli havaittavissa pari kolme kuukautta sitten, jolloin täytettävänä oli työtuomioistuimen presidentin virka. Siihen nimitettiin laamani Pekka Pärnänen Itä-Suomen hovioikeudesta.

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

100. Valtakunnansovittelijan puolueettomuus vaarantui

                                        Minäkö muka puolueellinen...

1. Valtioneuvosto nimitti marraskuussa 2014 STTK:n lakimies Minna Helteen valtakunnansovittelijan virkaan vuoden 2015 alusta lukien. Helteen toimikausi oli nelivuotinen ja sen oli määrä päättyä vuoden 2018 lopussa. Helle on ensimmäinen nainen, joka on valittu mainituun korkeaan tehtävään.

2. Vuonna 1972 syntynyt Minna Helle on koulutukseltaan juristi, tarkemmin sanottuna oikeustieteen kandidaatti. Hän valmistui Helsingin yliopistosta vuonna 1997. Helle on toiminut aiemmin mm. Suomen Journalistiliiton työehtoasiamiehenä 1997-1999, Akavan lakimiehenä 2000-2005, Akavan neuvottelupäälikkönä 2006, Tehyn edunvaltayksikön johtajana 2006-2009, Akavan edunvalvontajohtajana  2009-2011, Telan johtajana 2011-2013 sekä STTK:n edunvalvontajohtajana 2013-2014. Helteellä on lukuisia luottamustehtäviä. Hänen on kerrottu seurustelevan rallimanageri Kim Vatasen kanssa; Kim on ralliajaja Ari Vatasen poika.

3. Työmarkkinajärjestöt eivät vuonna 2014 päässeet yhteisymmärryksen uuden valtakunansovittelijan henkilöstä. Asia jäi maan hallitukselle, nimitysasian valtioneuvostossa esitellyt työministeri Lauri Ihalainen päätyi esittämään virkaan Minna Hellettä.

4. Huhtikuun lopulla  Suomessa jysähti yllättävä uutispommi, jonka mukaan Minna Helle oli siirtymässä kesken valtakunnansovittelijan toimikauden Teknologiateollisuus ry:n  työmarkkinajohtajaksi, siis työnantajaleirin varsin merkittävään tehtävään. Helle irtisanoutui virastaan 27. huhtikuuta, hän aloittaa uudessa työssään 1. kesäkuuta. 

5, Rakennusliiton puheenjohtaja Matti Harjuniemi syytti eilen valtakunnansovittelija Minna Hellettä puolueellisuudesta rakennusalan työriidan sovittelussa. Harjuniemen mukaan Rakennusteollisuuden työantajajärjestö ajoi talvella palkkojen alennusta, minkä vuoksi työehtosopimusneuvottelut eivät edenneet. Neuvottelujen vauhdittamiseksi  Rakenusliitto ilmoitti 4. huhtikuuta eräistä työtaistelutoimista tuoteteollisuudessa. Tällöin Minna Helle kutsui osapuolten edustajat eli  mm. Rakennusliiton Matti Harjuniemen 6.4. toimistoonsa. Helteellä ei ollut liiton työtaisteluilmoituksen johdosta huomauttamista. 

6. Työantajapuolen edustajat ilmoittivat kyseisessä tilaisuudessa olevansa sidottuja yleiseen palkankorotuslinjaan, minkä johdosta liitto esitti omat näkemyksensä asiasta. Tällöin valtakunnansovittelija Minna Helle oli Harjuniemen mukaan todennut lyhyesti, että "RT on sidottu, heillä ei ole lupaa muuhun".  Harjuniemen mukaan koko sovittelu oli itse asiassa tässä. Tämän jälkeen työriidan osapuolet kävivät huhtikuussa vielä kaksi kertaa sovittelijan Bulevardilla olevassa toimistossa, jolloin Helteen viesi liiton edustajille oli ollut käytännössä sama, minkä hän oli todennut jo 6.4. pidetyssä palaverissa.

7. Myöhemmin Matti Harjuniemelle oli selvinnyt, että Minna Helle oli käynyt koko kevättalven ajan  "pestuuneuvotteluja"  Teknologiateollisuus ry:n toimitusjohtaja Jorma Turusen kanssa; Harjuniemi viittaa tässä suhteessa Turusen omaan ilmoitukseen liittonsa kotisivulla 5. toukokuuta. Samaan aikaan valtakunnansovittelijalla oli meneillään monia työriitasovitteluja. Harjuniemen mukaan Minna Helle oli betonoinut liittokierroksen palkankorotuslinjan jo ennen kuin Teknologiateollisuus oli solminut oman alansa työehtosopimuksen ja ilmoittanut, ettei tässä sopimuksessa sovittua palkankorotustasoa voida muillakaan toimialoilla ylittää.

8. Myös Teollisuusliiton puheenjohtaja Riku Aalto on arvostellut valtakunnansovittelija Minna Helteen palkkamalttipuheita, joita tämä esitti jo viime vuonna. Aallon mukaan valtakunnansovittelijan tehtävänä on ratkoa riitoja, ei määritellä palkkatasoa.

9. Minna Helle on tänään pontevasti kiistänyt Matti Harjuniemen puolueellisuutta koskevat epäilyt. Hän sanoo olleensa myös rakennusalan sovittelussa "puolueeton, kuten kaikissa".  Helteen mukaan sovittelu ei huhtikuun alussa edennyt, koska osapuolten näkymyserot olivat olleet poikkeuksellisen suuret. Helteen mukaan hänen toiminnassaan ei ole ollut mitään uutta. Yleinen linja ja sen puolustaminen on Helteen mukaan vanha periaate, jota valtakunnansovittelijan toimistolla on noudatettu jo 1960 -luvun lopulta lähtien. Helle sanoo, että hänen linja on ollut johdonmukainen eikä sillä ole mitään tekemistä hänen työpaikkansa vaihdoksen kanssa.

10. Miten tapausta on juridisesti arvioitava? Onko valtakunnansovittelija ollut varomaton ja onko hän käymiensä työpaikkaneuvottelujen takia menettänyt puolueettomuutensa ja tullut kenties esteelliseksi sovittelijan työssään? Valtakunnansovittelija hoitaa virkaa, joka on luultavasti paremmin palkattu kuin mikään muu valtion virka. Itsestään selvää on, että valtakunnansovittelijalta odotetaan tehtävässään ehdotonta riippumattomuutta ja puolueettomuutta. Valtakunnansovittelijan on huolehdittava omasta puolueettomuudestaan ja riippumattomuudestaan, jottei minkäänlaisia epäilyjä puolueettomuuden vaarantumisesta syntyisi. Sanoisin, että valtakunnansovittelijan puolueettomuus ja esteettömyys on yhtä tärkeä asia kuin tuomarin puolueettomuus ja jäävittömyys.

11. Miten on suhtauduttava siihen, että valtakunnansovittelija kesken toimikautensa ja vaikean työriidan sovittelun aikana yllättäen ilmoittaa siirtyvänsä jommankumman "leirin" eli joko työnantaja- tai työntekijäpuolen järjestön keskeiseen tehtävään ja ilmenee, että hän on käynyt siirtymistä koskevia neuvotteluja uuden työnantajansa kanssa jo jonkin aikaa ennen asian ilmituloa?

12. Rakennusliiton puheenjohtaja Matti Harjuniemi syyttää tai ainakin moittii Minna Hellettä puolueellisesta menettelystä työriidan sovittelussa, jolloin  Helle siis oli käynyt  työpaikan vaihdosta koskevia neuvotteluja Teknologiateollisuuden kanssa. Kukaan tai ainakaan  ulkopuolinen henkilö, jolla siis ei ole osaa eikä arpaa kyseisessä työriidassa, tuskin voi arvioida Harjuniemen väitteen paikkansa pitävyyttä. Voi olla, että Minna Helle on pyrkinyt olemaan ja kenties myös onnistunut olemaan sanotuista työpaikkaneuvotteluistaan huolimatta täysin puolueeton työriidan kumpaakin osapuolta kohtaan.

13. Mutta tämä ei olekaan valtakunnansovittelijalta tai yleensä virkamiehiltä edellytettävän puolueettomuuden ja esteettömyyden pääpointti. Esteellisyyteen ja puolueettomuuden menettämiseen nimittäin riittää, että on olemassa tietty seikka tai tekijä, jonka johdosta virkamiehen puolueettomuuden voidaan katsoa vaarantuvan niin, että häntä on pidettävä esteellisenä. Ts. ei siis riitä, että virkamies suhtautuu käsiteltävään asiaan puolueettomasti (ns. subjektiivinen puoluettomuus), vaan hänen tulee myös näyttää puolueettomalta ulospäin (ns. objektiivinen puolueettomuus). Mikä tahansa puolueellisuus- tai jääviysepäily ei toki voi tehdä virkamiestä esteelliseksi, vaan puolueettomuuden vaarantamisen tulee olla objektiivisesti katsoen perusteltua.

14. Työoikeuden professori Seppo Koskinen on lausunut tänään Yle Uutisille, että Minna Helteen omat neuvottelut rekrytoinnistaan ovat hyvinkin saattaneet vaikuttaa hänen johdollaan käytyihin työriidan sovittelua koskeviin neuvotteluihin. Mutta kuten edellä jo totesin, ulkopuolisilla, joilla ei siis ole mitään tekemistä ko. neuvottelujen tai työriidan kanssa, on hyvin vaikea tai suorastaan mahdotonta sanoa, onko valtakunnansovittelija menettänyt jonkin seikan, kuten nyt käymiensä rekryneuvottelujen takia subjeltiivisen puolueettomuutensa vai ei.

15. Mutta jo se, että sovittelija on ryhtynyt käymään kesken olleiden tes-neuvottelujen aikana kyseisiä omia neuvottelujaan toiseen "leiriin" eli tässä tapauksessa työnantajapuoleen kuuluvan keskeisen järjestön kanssa, on sellainen seikka, joka on voi heikentää hänen uskottavuutensa ja herättää, kun asia on nyt tullut yleiseen tietoisuuteen, oikeutettuja epäilyjä hänen puolueettomuutensa vaarantumisesta. Tässä kohdin yhdyn Seppo Koskisen arvioon siitä, että valtakunnansovittelijan toiminta on ollut suorastaan hämmästyttävän naiviia ja sellaista, että se herättää perusteltua epäluuloa hänen puoueettomuutensa vaarantumisesta. Minna Helle ei ole välittänyt huolehtia oman puolueettomuskuvansa säilymisestä kirkkaana.

16. Minna Helteen olisi tullut kesken sovittelijan toimikauden ja vieläpä kuumina käytävien tes-neuvottelujen aikana ehdottomasti pidättäytyä omien rekrytointineuvottelujen käymisestä ja ryhtyä käymään niitä vasta toimikautensa lopulla, jolloin työpaikan vaihdos ei olisi herättänyt huomiota ja epäluuloja valtakunnansovittelijan puolueettomuuden vaarantumisesta.

17. Valtakunnansovittelija Minna Helteen menettely on ollut niin yllättävää ja outoa, että se on väkisin omiaan heikentämään sovittelijainstituutiota kohtaan tunnettua yleistä luottamusta.  

lauantai 5. toukokuuta 2018

99. Antti Tapanila: Vaihtelevien tulkintojen ne bis in idem


1. Monelle blogin lukijalle tuttu periaate ne bis in idem tarkoittaa suomeksi sanottuna kaksoisrangaistavuuden kieltoa. Periaate estää sen, että samasta teosta syytettäisiin ja määrättäisiin seuraamuksia kahdesti. Perinteisesti ne bis in idemin katsottiin koskevan ainoastaan rikosprosessia siten, että myöhempi samaa rangaistavaa tekoa koskenut syyte tuli jättää tutkimatta. Sen sijaan periaatteella ei nähty vaikutuksia oikeudenalat ylittävästi siten, että olisi selvitetty, koskeeko muussa menettelyssä kuin rikosprosessissa vaadittu seuraamus samaa historiallista tapahtumienkulkua.

2. Ne bis in idem on sisältynyt Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan neljänteen artiklaan, joka on tullut voimaan vuonna 1988. Euroopan ihmisoikeussopimuksen jäsenvaltioista lähes kaikki ovat hyväksyneet lisäpöytäkirjan, sillä ainoastaan Alankomaat, Yhdistynyt kuningaskunta ja Saksa ovat jättäneet lisäpöytäkirjan ratifioimatta. Lisäpöytäkirjan ratifioimalla jäsenvaltiot, Suomi mukaan luettuna ovat sitoutuneet noudattamaan niitä tulkintoja, joita Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antaa ne bis in idemille.

3. Euroopan ihmisoikeussopimusta ratkaisuissaan soveltava EIT on tulkinnut ne bis in idemiä varsin dynaamisesti ja tavalla, joka ei ole ollut helposti ennakoitavissa. Keskeinen ratkaisu Zolotukhin v. Venäjä (2009) käsiteltiin EIT:n suuressa jaostossa, joten tuomioistuin näki tapauksella olevan ennakkopäätösarvoa ja ratkaisulla pyrittiin hakemaan uutta linjaa ne bis in idemin soveltamisessa. Zolotukhin sinänsä koski rikosoikeudellisesti vähäistä rikkomusta. Sergey Zolotukhin oli onnistunut salakuljettamaan tyttöystävänsä ulkopuolisilta kielletylle sotilasalueelle. Häntä rangaistiin sittemmin teosta hallinnollisessa menettelyssä, jossa hänelle oli määrätty arestirangaistus. Myöhemmin Sergey Zolotukhinia vastaan nostettiin rikossyyte, vaikka hallinnollisessa menettelyssä annettu arestirangaistus oli tullut lainvoimaiseksi. Sekä hallinnollinen menettely että rikosprosessi perustuivat pääpiirteissään samaan tapahtumainkulkuun, jossa Sergey Zolotukhin oli häiriköinyt ja uhkaillut hänet poliisiasemalle asiaa selvittämään vieneitä poliiseja.

4. Tapaus Zolotukhin liittyi kurinpidollisen menettelyn ja rikosprosessin peräkkäiseen vireilläoloon, sillä aresti oli lainvoimaisesti määrätty rikosprosessin käynnistyessä. Tapausselosteesta käy ilmi, että menettelyillä ei ollut mainittavaa ajallista eroa, sillä kurinpitoseuraamus oli määrätty 4.1.2002 ja rikossyyte nostettiin 23.1.2002. Sittemmin EIT ratkaisi Suomea koskeneessa tapauksessa Ruotsalainen (2009) sen, että myös veronkorotus voi tulla kysymykseen sellaisena seuraamuksena, joka kuuluu ne bis in idemin soveltamisalaan. Tapauksessa Ruotsalainen seuraamukset aiheutuivat polttoöljyn käyttämisestä ajoneuvossa veronvälttämistarkoituksessa. Ruotsalaiselle ensin annettu rangaistusmääräys oli tullut lainvoimaiseksi ja sen jälkeen hänelle määrättiin 90.000 euron suuruinen veronkorotus.

5. Tapaukset Zolotukhin ja Ruotsalainen aiheuttivat Suomessa ja eräissä muissa EIS:n jäsenvaltioissa intensiivistä oikeudellista keskustelua siitä, millä tavoin kansalliseen lainsäädäntöön perustuva veronkorotusmenettely on sovitettavissa yhteen EIT:n ne bis in idemille antaman tulkinnan kanssa. Näitä reaktioita Itävallan ja Ruotsin osalta on tarkasteltu ne bis in idemiä käsittelevässä artikkelissa (Matti Pellonpää – Monica Gullans: Zolotukhin – linjaus kansallisten tuomioistuinten koetinkivenä. Defensor Legis 4/2011 s. 420-423). Ruotsissa ylimmät tuomioistuimet eivät suostuneet tulkitsemaan tapausta Zolotukhin tavalla, joka olisi estänyt veronkorotuksen tai rangaistuksen määräämisen sen jälkeen kun ensimmäinen seuraamus oli jo annettu. Toisin sanoen tapauksen ei katsottu estävän sitä, että verovilppiin perustuvia seuraamuksia annetaan kahdessa erillisessä menettelyssä.

6. Suomessa ylimmät tuomioistuimet päätyivät ensi vaiheessa ratkaisuun, jossa ne bis in idemin tulkittiin estävän uuden menettelyn käynnistämisen kun aikaisemmassa menettelyssä annettu seuraamus oli tullut lainvoimaiseksi (KKO 2010:45, 2010:46 ja 2010:82). Toisin sanoen kotimaiset tuomioistuimet yhtyivät EIT:n näkemykseen siitä, että myös veronkorotus on sellainen seuraamus, johon liittyy ne bis in idemille luonteenomainen estevaikutus. Sen sijaan tuomioistuimet katsoivat ne bis in idemin olevan sovellettavissa vain siihen tilanteeseen, josta tapauksessa Zolotukhin oli kysymys. Jos ensimmäisessä menettelyssä annettu seuraamus oli ehtinyt tulla lainvoimaiseksi, uutta syytettä tai vaatimusta veronkorotuksesta ei saanut esittää eikä seuraamusta sen perusteella langettaa. Tulkinta ei estänyt sitä, että veronkorotukseen liittyvän oikaisuvaatimukselle tai perustevalitukselle annetun määräajan ollessa vielä avoinna syyte saatettiin nostaa ja määrätä rangaistusseuraamus.

7. Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa kiinnitettiin huomiota siihen, että tuomioistuimien edellä kuvattu tulkinta ei välttämättä kestäisi tarkastelua EIT:ssa. Yleisten tuomioistuimien puolesta käytettiin kriittisiä puheenvuoroja siitä, että lainsäätäjän olisi pystyttävä reagoimaan EIT:n oikeuskäytäntöön ja mukauttamaan lainsäädäntö vastaamaan ne bis in idemin asettamia vaatimuksia. Tällaiseen lainsäädäntöhankkeeseen sittemmin ryhdyttiinkin ja 1.12.2013 tuli voimaan laki erillisellä päätöksellä määrättävästä veron- ja tullinkorotuksesta (2013/781). Sanotun lain 3 §:ssä on pyritty luomaan järjestelmä, jossa verovilppi päätyy rikosprosessissa käsiteltäväksi vain silloin, kun vilpin seurauksena ei määrätä veronkorotusta. Lain mukaan erotellaan verovilppitapaukset yhtäältä niihin, joissa ryhdytään rikosprosessuaalisiin toimenpiteisiin ja toisaalta niihin, joissa verovilpin seuraamuksena määrätään veronkorotus. Tarkoituksena on, että veronkorotus liittyy vähäisempiin verovilppitapauksiin, joissa rikostutkintaan ja syytetoimiin ryhtyminen ei ole tarkoituksenmukaista.

8. Lailla erillisessä päätöksellä määrättävästä veron- ja tullinkorotuksesta ei ollut kuitenkaan taannehtivaa vaikutusta. Lakia säädettäessä hankittiin perustuslakivaliokunnan lausunto (PeVL 17/2013), jossa pääteltiin EIT:n tulkitseman ne bis in idemin merkitsevän sitä, että kielto kattaa paitsi peräkkäiset menettelyt myös samaan aikaan vireillä olevat menettelyt. Perustusvaliokunta katsoi vastoin ylimpien tuomioistuimien ratkaisuja, että ne bis in idem estää yhden menettelyn jatkamisen ja seuraamuksen määräämisen jo toisen menettelyn vireilläolon perusteella. Kannanottojen välinen ero saattaa vaikuttaa ensi katsannolta vähäiseltä, mutta ero on tosiasiassa merkittävä. Perustuslakivaliokunnan tulkinta estää kahden seuraamuksen määräämisen, kun taas KKO:n ja KHO:n aikaisemmassa tulkinnassa kaksi seuraamusta estyi vain silloin, kun toiseen menettelyyn ryhdyttiin ensimmäisen päätyttyä lainvoimaisesti.

9. Sittemmin KKO muutti ne bis in idemiä koskenutta linjaansa vahvennetun jaoston ratkaisulla 2013:59, joka on annettu joitakin kuukausia perustuslakivaliokunnan lausunnon jälkeen. KKO muutti tulkintaansa perustellen ratkaisua perustuslakivaliokunnan lausunnolla (kohta 22). Kovin kauaa ei tarvinnut odottaa myöskään EIT:n arviota suomalaisista verovilppitapauksista, sillä ratkaisuissa Glantz ja Nykänen (2014) sekä myöhemmin annetuissa ratkaisuissa Österlund ja Rinas (2015) todettiin, että seitsemännen lisäpöytäkirjan neljättä artiklaa oli loukattu, koska toiseen seuraamukseen tähdännyttä menettelyä ei ollut lopetettu sen jälkeen kun ensimmäinen menettely oli lainvoimaisesti päättynyt.

10. Tässä vaiheessa lukija saattaa hämmentyneenä kysyä, että eikö asia tullut EIT:n, kotimaisten ylimpien tuomioistuimien ja perustuslakivaliokunnan toimin jo lopullisesti selvitetyksi ja ne bis in idemiin liittyneet ongelmat selätetyiksi. Aivan näin ei kuitenkaan käynyt, sillä EIT jatkoi sittemmin ne bis in idemin tulkinnoissaan uusille urille. Suuren jaoston tapauksessa A. ja B. v. Norja (2016) EIT totesi, että erilliset menettelyt rangaistuksen vaatimiseksi veropetoksesta ja veronkorotuksen määräämiseksi ei välttämättä ole ne bis in idemiä loukkaavaa, jos menettelyt ovat vireillä yhtä aikaa, menettelyt perustuvat samaan tosiseikkaselvitykseen ja seuraamukset sovitetaan yhteen.

11. Tapauksessa A. ja B. v. Norja kysymys oli verovilpistä kahden henkilön jätettyä ilmoittamatta osakkeiden myymisestä saamansa luovutusvoiton verotuksessa. Heille oli määrätty suuruudeltaan 30 prosentin veronkorotus. Samaan aikaan oli ollut vireillä rikosprosessi, jossa määrättyjä rangaistusseuraamuksia oli lievennetty sen vuoksi, että verovilppi oli johtanut veronkorotuksiin. EIT osoitti tapauksessa uudenlaista ymmärtämystä veronkorotusmenettelyn erillisyydelle rikosprosessista ja kiinnitti huomiota sellaisiin reaalisiin näkökohtiin, joita ei ole aikaisempien ratkaisujen perusteluissa vastaavalla tavalla tuotu esille. Perusteluista ilmenee muun muassa se, että veronkorotus on ymmärretty asteeltaan lievempien verovilppitapausten seuraamukseksi ja veronkorotuksilla pyritään kattamaan verotusmenettelystä yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia. Verrattaessa tapaukseen Zolotukhin merkille pantavaa on muun muassa se, että seuraamusten yhteensovittamiselle annettiin ratkaisussa A. ja B. merkitystä kun taas Zolotukhinissa ne bis in idemin loukkaus todettiin, vaikka rikosprosessissa ei ollut langetettu minkäänlaista seuraamusta vaan syyte oli näytön puuttuessa hylätty.

12. Tapaus A. ja B. aiheuttaa monenlaisia kysymyksiä ja mietteitä suomalaisesta näkökulmasta. Kansallinen lainsäädäntö on tullut muutetuksi ja Suomessa on valittu erilainen ratkaisu ne bis in idemistä aiheutuvien ongelmien poistamiseksi. Lainsäätäjä olisi voinut puuttua ongelmiin myös siten, että veropetos ja mahdolliset taloudelliset verovilpin seuraamukset olisi käsitelty yhdessä ja samassa oikeudenkäynnissä, käytännössä rikosprosessissa yleisissä tuomioistuimissa. Ne bis in idem kuten muutkin oikeudelliset periaatteet pyrkivät turvaamaan tiettyjä taustalla olevia intressejä eivätkä ole itsetarkoituksellisia. Ne bis in idem liittyy ennen kaikkea siihen, että kaksi raskassoutuista menettelyä ja niiden edellyttämä puolustautuminen sekä kaksi erillistä seuraamusta merkitsevät kohtuutonta taakkaa yksityiselle asianosaiselle. Yleisellä tasolla voidaan kysyä, miksi veropetokset moitittavuudeltaan edellyttävät kahta erillistä seuraamusta niihin liittyvine menettelyineen kun mikä tahansa muu taloudellinen väärinkäytös tulee selvitetyksi ja rangaistuksi yksin rikosprosessin puitteissa.

13. Suomalainen lainsäätäjä on kuitenkin katsonut hyväksi organisoida verovilppitapausten käsittelemisen niin, että moitittavuudeltaan vakavammat käsitellään rikosprosessissa ja mikäli päädytään syytteen nostamiseen ja teosta langetetaan rikosoikeudellinen seuraamus, veronkorotusta ei määrätä. Järjestelmä on sinänsä ne bis in idemin toteuttamiseksi käyttökelpoinen, mutta toisaalta johtaa lievempiin kokonaisseuraamuksiin verrattuna vaikkapa Norjaan, jossa tapauksen A. ja B. osoittamalla tavalla voidaan määrätä samasta verovilpistä kahdenlaisia seuraamuksia tapauksessa todetuin reunaehdoin.

14. Yleiseltä kannalta ne bis in idemin kehittyminen EIT:n oikeuskäytännössä osoittaa ja konkretisoi niitä seurauksia, joita tuomioistuimen harjoittamalla dynaamisella ja evolutiivisella tulkinnalla on kansallisen oikeusjärjestyksen kannalta. EIT:n oikeuskäytännön käänteitä on toisinaan vaikea ennakoida ja tulkinnat saattavat muuttua sekä kehittyä uuteen suuntaan yllättävällä tavalla. Kuten edellä on todettu, kotimaisten yleisten tuomioistuimien taholta on arvosteltu lainsäätäjää jähmeydestä reagoida ne bis in idemin tulkintaan tapauksen Zolotukhin pohjalta. Lainsäätäjän puolustukseksi on todettava, että lainsäädännön radikaali muuttaminen on riskialtista silloin kun se perustuu EIT:n tuottamasta case law’sta tehtäviin päätelmiin. Lainsäätäjä suoriutui lopulta melko hyvin ratkaisun Zolotukhin aiheuttamasta haasteesta. Hätäisemmin tehty lainsäädännön uudistus ei välttämättä olisi johtanut yhtään parempaan lopputulokseen. Toisaalta jäämällä odottamaan vielä pidempään tapauksen A. ja B. tulkinta olisi ollut tiedossa ja vaihtoehtoja ne bis in idemin huomioon ottamiseen lainsäädännössä olisi ollut laajemmin.

15. Tapaus A. ja B. ja sitä edeltänyt vuoropuhelu EIT:n ja kansallisten tuomioistuimien välillä osoittaa yleisemminkin vaikeuksia, joita liittyy case law – järjestelmään perustuvan ihmisoikeusnormiston ja kotimaisen kirjoitetulle lainsäädännölle rakentuvan tradition yhteensovittamiseen. Yritettäessä sovittaa lainsäädäntö vastaamaan EIT:n muuttuvia tulkintoja joudutaan asettamaan lainsäätämisprosessin lähtökohdaksi evolutiivinen ja dynaaminen oikeuskäytäntö, mikä ei ole ongelmatonta. Voidaan kysyä, olisiko parempi vaihtoehto jättää EIT:n tulkintoihin mukautuminen ensisijaisesti kansallisten tuomioistuimien tehtäväksi, joiden kuitenkin tulee tulkinnoissaan noudattaa Euroopan ihmisoikeussopimuksesta johtuvia sopimusvelvoitteita.

16. Ainakin olisi syytä tiedostaa haasteet, joita muuttuva case law asettaa, ja ymmärtää ettei niistä suoriuduta yksinomaan lainsäätäjän toimenpiteillä vaan myös tuomioistuimien pitää sisäistää tehtävänsä perus- ja ihmisoikeuksien toteuttamisessa sekä case law’n soveltamisessa. Lainsäätäjän kritisoimisen sijasta tuomioistuimet ja niiden edustajat voisivat keskittyä hankkimaan tarvitsemaansa osaamista case law'n soveltamiseen ja miettimään tulkintojen vaihtoehtoja, miten ne yhteiskunnallisesti vaikuttavat. Selvää on, että kummastakaan tehtävästä ei suoriuduta, jos lainkäytössä nojaudutaan pelkästään suomalaisen tradition mukaiseen lainvalmisteluasiakirjojen huolelliseen tutkimiseen.

17. Lopuksi on vielä syytä todeta, että laajempaa ja perusteellisempaa esitystä ne bis in idemistä kaipaava voi halutessaan tutustua Matti Pellonpään, Monica Gullansin, Pasi Pölösen ja Antti Tapanilan laatimaan 6. painokseen teoksesta ”Euroopan ihmisoikeussopimus”, joka ilmestyy Alma Talentin julkaisemana toukokuussa. Kirjaan sisältyy seitsemännen lisäpöytäkirjan neljättä artiklaa koskeva luku ja toki paljon muuta hyödyllistä EIT:n oikeuskäytännön viimeisimmistä linjauksista. Kuten kokemus on osoittanut, ajantasaiselle ja analysoidulle tiedolle oikeuskäytännöstä on mitä ilmeisimmin tarvetta myös jatkossa.


Antti Tapanla
Oikeustieteen tohtori, käräjätuomari




torstai 26. huhtikuuta 2018

98. KKO kovensi rangaistusta törkeästä lapsen hyväksikäytöstä (KKO 2018:35)

1. Korkein oikeus (KKO) on tänään antamllaan ennakkopäätöksellä koventanut nuoren tytön tytön kanssa sukupuoliyhteydessä olleelle miehelle hovioikeudessa tuomitun rangaistuksen 2 vuodeksi vankeutta ja määrännyt sen ehdottomaksi.
 

2. Tapauksessa 23-vuotias mies (A) oli ollut emätinyhdynnässä 13 vuoden 10 kuukauden ikäisen tytön kanssa tietoisena tämän iästä. Teko oli tapahtunut lokakuussa 2013 etelä-savolaisessa yksityisasunnossa, jossa toisilleen entuudestaan tuntemattomat mies ja tyttö olivat yhdessä muiden henkilöiden kanssa olleet viettämässä aikaa. Tyttö oli illan aikana nauttinut alkoholia ja humaltunut. Yhdyntä, johon tyttöä ei ollut pakotettu, oli tapahtunut asunnon makuuhuoneessa.

3. Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Etelä-Savon käräjäoikeus (käräjätuomari Tuulikki Hynynen ja lautamiehet) katsoi 16.9.2015 antamassaan tuomiossa miehen syyllistyneen, ei törkeään, vaan perusmuotoiseen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja tuomitsi miehen siitä 8 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. 

4. Itä-Suomen hovioikeus (Riitta-Liisa Hietala, Eero Antikainen ja Tuulikki Räsänen) piti 14.7.2016 antamallaan tuomiolla A:n hyväksikäyttörikosta törkeänä ja tuomitsi hänet 1 vuodeksi 4 kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen. 

5. Korkein oikeus myönsi syyttäjälle valitusluvan. Valituksessaan syyttäjä vaati, että A:lle tuomittua rangaistusta korotetaan ja se tuomitaan ehdottomana tai että ehdollisen vankeuden ohessa joka tapauksessa tuomitaan yhdyskuntapalvelua. 

6. Korkein oikeus (presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Marjut Jokela, Mika Huovila, Lena Engstrand ja Mika Ilveskero) korotti hovioikeuden A:lle tuomitseman rangaistuksen 2 vuodeksi ja määräsi vankeuden ehdottomaksi.

KKO 2018:35

7. Perusteluissaan KKO totesi, että A:n syyksi luettu menettely oli luonteeltaan sellainen, että sitä voitiin pitää varsin usein toistuvana lapsen seksuaalisen hyväksikäytön muotona. Tilastojen valossa tyypillisintä oli, että tekijänä oli 20 – 25-vuotias mies, uhrina 13 – 14-vuotias tyttö ja seksuaalitekona kertaluontoinen sukupuoliyhteys tai ainakin yhden päivän aikana tapahtuneet sukupuoliyhteydet.

8. KKO piti A:n syyksi luettua rikosta lapsen kehityksen kannalta hyvin vahingollisena ja vaarallisena (kappale 13). KKO katsoi, ettei miehen tekoon liittynyt rangaistusta lieventäviä eikä sitä ankaroittavia seikkoja ja että miehelle mitatun 2 vuoden vankeusrangaistuksen tuomitseminen ehdollisena edellyttäisi poikkeuksellisen painavia perusteita. Kun tällaisia erityisiä seikkoja ei asiassa ollut, vankeusrangaistus tuomittiin ehdottomana. 

9. A vetosi KKO:ssa siihen, että hänellä on vakituinen asunto, että hän auttaa lähes päivittäin iäkkäitä ja sairaita vanhempiaan ja että hän on ollut kaksi vuotta kuntouttavassa työssä ja että hänen tarkoituksenaan oli pyrkiä opiskelemaan. Nämä ovat tyypillisiä ja aika usein esitettyjä perusteita saada vankeusrangaistus määrätyksi ehdollisena. Ko. selitykset olivat ilmeisesti "uponneet" hovioikeuden jäsenille, mutta eivät kelvanneet KKO:lle, mikä onkin varsin ymmärrettävää.

10. KKO on ko. ratkaisullaan, joka on siis julkaistu ennakkopäätöksenä ja josta on myös annettu KKO:n kotisivulla julkaistu tiedote, aivan ilmeisesti pyrkinyt ohjaamaan alempien tuomioistuimen rangaistuksen määräämistä ja mittaamista lapsen hyväksikäyttöä koskevissa jutuissa. Toivottavaa olisi, että käräjä- ja hovioikeudet perehtyisivät huolella KKO:n kirjoittamiin rangaistuksen määrämistä koskeviin seikkaperäisiin perusteluihin.

11. KKO on antanut viime vuosina varsin useita rangaistuksen määräämistä ja mittaamista koskevia ennakkopäätöksiä varsinkin seksuaalirikosten osalta, mikä on luonnollisesti hyvä asia. KKO:n mainittujen ratkaisujen perusteluissa kiinnitetään huomiota mm. tuomioistuimen vastaavanlaisissa tapauksissa aiemmin määräämiin rangaistuksiin - ko. ratkaisussa ennakkopäätökseen KKO 2017:50 -  tilastoselvityksiin sekä Optulan lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistuskäytäntöä koskevaan tutkimukseen vuodelta 2009 (kappale 11).

12. Kuten ratkaisun perusteluissa todetaan (kappale 12), RL 20 luvun seksuaalirikoksia koskevia säännöksiä on muutettu viimeksi vuonna 2011 mm. korottamalla lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vähimmäisrangaistusta ja muuttamalla sen ja törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistöjä niin, että hyväksikäyttö aiempaa useammin täyttäisi törkeän tekomuodon tunnusmerkit ja että hyväksikäytöistä tuomittaisiin aikaisempaa ankarampia rangaistuksia.

13. Lainsäätäjän tarkoitus ei ilmeisesti ole mennyt kaikissa tuomioistuimissa vielä täysin "perille", mitä osoittaa tässä tapauksssa se, että käräjäoikeus ei pitänyt kerrotuissa olosuhteissa tapahtuneen 13-vuotiaan humaltuneen tytön hyväksikäyttöä eli makaamista törkeänä, vaan tuomitsi siitä ainoastaan 8 kuukauden vankeusrangaistuksen. Hovioikeus puolestaan oli määrännyt miehelle törkeästä hyväksikäytöstä tuomitsemansa 1 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistuksen ehdolliseksi, mitä voidaan perustellusti pitää liian lievänä seuraamuksena.

14. Kuten jo totesin, on hyvä asia, että KKO on viime aikoina ryhtynyt antamaan entistä useammin rangaistuksen määräämistä ja mittaamista koskevia ennakkopäätöksiä, koska niillä voidaan tehokkaasti ohjata ja yhtenäistää alempien oikeuksien eli käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien rangaistuskäytäntöä. Tämä työ tulee mitä ilmeisesti jatkumaan, sillä onhan KKO:n jäseneksi viikko sitten nimitetty tähän aihepiiriin syvällisesti perehtynyt lakimies eli rikosoikeuden professori Jussi Tapani.